Kari Arvola

Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski esitteli presidentti Vladimir Putinin Valdain kansainvälisen keskustelufoorumin puhetta artikkelissaan 25.10.2014. Esittely päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Putin syyttää länttä ja etenkin USA:ta siitä, mistä lännessä syytetään Venäjää.

Kävisi pitkäksi toistaa mistä kaikesta lännessä Venäjää nykyisin syytetään. Samoin on hankala käydä asia asialta lävitse Putinin laaja Sotshin puhe. Mutta yritän kiteyttää puheen sisällön muutamaan näkökohtaan, joihin Hesarin toimittajalla ei ole ollut tarvetta tai kiinnostusta kiinnittää huomiota. Putinin analyysi sisältää avaimet maan politiikan suurten linjojen ymmärtämiseen.

Yksityiskohtaisen kuvan Venäjän hallituksen maailman tilaa koskevista arvioista saa tutustumalla Putinin laajaan artikkeliin täällä: http://valdaiclub.com/politics/39300.html

Valdain puheen englanninkielinen versio: http://eng.kremlin.ru/news/23137

Dialogin välttämättömyys ja puute

Putinin ulkopoliittisissa kannanotoissa on hänen kautensa alusta nähtävissä yksi keskeinen ja nykytilannetta arvioitaessa tärkein johtoaate. Sen hän lausui selkeästi julki jo Saksan liittopäivillä 25.9.2001, ensimmäisenä venäläisenä valtionpäämiehenä kyseisellä foorumilla pitämässään puheessa. Se oli aikaa, jolloin Venäjä ja länsivallat olivat Naton puitteissa jo aloittaneet rauhankumppanuuden ja Venäjälle suitsutettiin ystävällisiä sanoja sen mukautuvuudesta.

Putin huomautti, että monista myönteisistä edistysaskeleista huolimatta nykyinen (siis silloinenkaan) turvallisuuspoliittinen järjestelmä ei enää vastaa muodostunutta tilannetta konflikteineen ja terroristiuhkineen ja jatkoi:

”Tähän mennessä luodut koordinaatioelimet eivät anna Venäjälle todellista mahdollisuutta myötävaikuttaa päätöksenteon valmisteluissa. Nykyisin ratkaisut tehdään monesti ylipäänsä meitä lainkaan kuulematta. Meitä pyydetään jälkikäteen hyväksymään ne. Silloin puhutaan jälleen lojaalisuudesta NATO:a kohtaan. Sanotaan jopa, että ilman Venäjää ratkaisujen toteuttaminen on mahdotonta. Meidän on kysyttävä, onko tämä normaalia, onko tämä aitoa kumppanuutta.”

Sen jälkeen Putin on toistanut näkemyksenä eri variaatioina  jokaisessa julkisessa ulkopoliittisessa puheessaan, kotimaassa ja ulkomailla. Ja sama aihe oli korostetusti keskeisenä myös Valdain puheessa. Mutta toisin kuin Helsingin Sanomat kertoo, ei Putinin puheen ydin ole Venäjän suurvaltapoliittisen aseman korostaminen tai haikaileminen, vaan jälleen kerran esitetty voimakas vetoomus kansainvälisten turvallisuusrakenteiden nostaminen nykyisiä vaatimuksia vastaavalle, aivan uudenlaiselle tasolle.

Tilannetta havainnollistaakseen Putin esittää retorisen kysymyksen, jonka kärki suuntautui USA:n NATO-vetoista turvallisuuspolitiikkaa kohtaan:

”Ehkäpä Yhdysvaltojen erinomaisuus, se tapa jolla se harjoittaa johtavaa rooliaan maailmassa, tuokin kaikille jotain hyvää, ja ehkä sen kaikkialla läsnä oleva puuttuminen kaikkiin tämän maailman asioihin tuokin todellisuudessa tullessaan rauhaa, hyvinvointia, edistystä, menestystä ja demokratiaa – eikö meidän pitäisi ainoastaan rentoutua ja nauttia? ”

Putinin vastaus on jyrkästi kielteinen.  USA:n ja sen eurooppalaisten liittolaisten toimet lisäävät yleistä turvattomuutta. Nykyinen suuntaus vie yhä selvemmin kohti globaalia anarkiaa. Esimerkkeinä lännen epäonnistuneista operaatioista Putin mainitsee puuttumisen Venäjän näkemyksistä piittaamatta monin tavoin, myös sotilaallisin voimatoimin Balkanin, Irakin, Afganistanin, Libyan ja Syyrian kehitykseen.

Yksipuolinen sanelupolitiikka ja oman toimintakaavan pakottaminen muille johtaa turvallisuuspolitiikassa kielteisiin tuloksiin: Konfliktien hautaamisen sijasta niiden laajenemiseen, suvereenien ja aikaisemmin vakaiden valtioiden kasvavaan kaaokseen, demokratian sijasta mitä epäilyttävimpien virtausten tukemiseen – ilmeisistä uusnatseista islamilaisiin ääriaineksiin.

Putinin arvion mukaan tuhoisa tie näyttää jatkuvan, eikä muutoksesta parempaan ole merkkejä. Siksi turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle tarvitaan uudet säännöt, jotka estävät viime vuosisadalla rakennetun turvallisuusjärjestelmän antamien tulosten romuttumisen kokonaan. Mutta se ei riitä, tarvitaan kokonaan uusi turvallisuuspoliittinen  järjestelmä, joka nostaa yhteistyön aivan uudelle tasolle.

Lännen toiminta tuloksetonta, myös johtorooli on menneisyyttä

Putin kyseenalaistaa siis Valdain puheessaan USA:n ja sen liittolaisten toiminnan tulokset globaalin turvallisuuden takaajana. Mutta samalla hän kiistää suoraan myös USA:n johtoroolin maailmassa. Tämä on luonnollisesti nostanut läntiset tarkkailijat ja poliitikot takajaloilleen.

Putin ei kuitenkaan vaadi Venäjää USA:n manttelin perijäksi, vaan haluaa luoda yhteisen turvallisuusjärjestelmän. Siinä järjestelmässä Venäjällä tulee olla sen voimavaroihin ja reaalisiin mahdollisuuksiin perustuva oma roolinsa ja omat etunsa valvottavina. Ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Putinin viesti lännelle kuuluu: Jatkossa ei enää toimita USA:n asettamien sääntöjen mukaan, vaan yhteisesti sovittavien sääntöjen mukaan, joita on noudatettava myös käytännössä. Tässä valossa on nähtävä toimet Krimin jälleenyhdistämiseksi Venäjään.

Jos sääntöjä ei ole tai jos niitä ei noudateta, Venäjä on valmis toimimaan omien etujensa puolustamiseksi aivan siitä riippumatta, mitä muut siitä mahdollisesti ajattelevat. Tämä on vastareaktio lännen toimille, joissa Venäjän toistuvasti korostamat turvallisuusnäkökohdat on jätetty huomiotta.

Yhteisten turvallisuuspoliittisten sääntöjen luominen edellyttää tasavertaista kumppanuutta länsimaiden, Venäjän ja muiden maiden kesken. Käytännössä USA:n globaalin johtoaseman kyseenalaistaminen korostaa Venäjän yhteistyön syventämistä ja laajentamista Euraasian talousunionin, Shanghain yhteistyöjärjestön, muiden BRICS-maiden sekä kaikkien yhteistyötä haluavien valtioiden ja tahojen kanssa. Mutta yhteistyössä ei Venäjä etsi erityisasemaa, ei pyri rakentamaan imperiumia eikä puuttumaan muiden valtioiden sisäisiin asioihin. Tämä on presidentti Putinin Valdain puheen ydinviesti.

Lännen valinta

Toimittaja Aittokosken mielestä johtopäätökset Putinin puheen johdosta ovat masentavia. Ja niin ne varmasti ovatkin niin kauan, kuin toimittaja ja hänen työnantajansa tarkastelevat Venäjää ja sen johtajaa lännen marionetteina, jotka luvattomasti alkoivat elää itsenäistä elämäänsä omia etujaan ajatellen.

Mutta toisin kuin Aittokoski väittää, ei Putin rakenna lännestä viholliskuvaa. Hän kritisoi USA:ta ja sen liittolaisia syvästi pettyneenä niiden kaksinaismoraaliin ja omien normiensa rikkomiseen.

USA:n hegemonian tukijoille Putinin arvio USA:n johtoroolin menettämisestä globaalilla näyttämällä on myrkkyä. Mutta ei tosiasioiden toteaminen tarkoita, että USA:ta vastaan ollaan Venäjällä ja sen liittolaismaissa tai puolueettomissa valtioissa puuhaamassa maailmansotaa. Valinta entisen menon jatkamisen tai todellisen yhteistyön välillä on kriittisen arvioinnin kohteeksi joutuneilla asianomaisilla itsellään.