Kari Arvola

”Pohjois-Atlantin liitto (lyhenne Nato tai NATO^[1] engl. sanoista North Atlantic Treaty Organization; ranskankielinen lyhenne OTAN) on poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma.^[2] Nato perustettiin 4. huhtikuuta 1949 WashingtonissaYhdysvalloissa. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä Belgiassa. Naton ”kova ydin” on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että ”hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja sen on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiksi katsomillaan keinoin, myös asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella”.^(Wikipedia)

Neuvostoliittoa vastaan

Järjestö perustettiin vuonna 1949. Ehkä on mielenkiintoista tietää, että Neuvostoliitto tarjosi itseään jäseneksi vuonna 1954. Tarjous kuitenkin hylättiin syistä, jotka ehkä tässä vaiheessa on jo mahdollista ymmärtää. Korulauseet sikseen. NATO perustettiin Neuvostoliiton muodostamaa todellista tai hypoteettista uhkaa vastaan ns. kylmän sodan keskellä. Monille näyttää olevan ylikäymätön tosiasia, että NATO on Yhdysvaltojen politiikan keskeinen työkalu silloinkin, kuin käynnissä ei ole aseellinen puuttuminen jonkin valtion tapahtumiin tai voiman osoittaminen poliittisen viestin tehostamiseksi, kuten juuri näinä päivinä Ukrainan kriisin yhteydessä tapahtuu. USA vastaa sotilasliiton kustannuksista 70-prosenttisesti. NATO-sopimus mahdollistaa Yhdysvalloille tulkinnan, jonka mukaan mikä tahansa uhka missä tahansa maapallolla voidaan katsoa sitä vastaan suuntautuvaksi hyökkäykseksi, jonka NATO on oikeutettu torjumaan.

NATOn ja Ukrainan ystävyys

NATOn ja Ukrainan yhteinen historia alkoi välittömästi Ukrainan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991. Neuvostoliitto oli romahtamassa ja Ukraina liittyi  Pohjois-Atlanttin yhteistyöneuvoston jäseneksi (nykyisin Euro-Atlanttinen Kumppanuusneuvosto). Vuonna 1994 Ukraina ensimmäisenä maan solmi NATOn kanssa ns. rauhankumppanuussopimuksen ja osallistui heti NATO-operaatioihin Balkanilla (Bosniassa ja Herzegovinassa). Vuonna 1997 valtio solmi  Erityisen Kumppanuussopimuksen NATOn kanssa. Samana vuonna NATO avasi Informaatio- ja dokumentaatiokeskuksen Kiovaan. Madridin huippukokouksen yhteydessä perustettiin maiden välinen yhteiskomissio NUC, Nato-Ukraine-Comission. Samalla Ukraina sai NATOn diplomaattistatuksen. Kiovan informaatiokeskuksen ympärille luotiin vuonna 1998  yhteinen NATO-Ukraina työryhmä. Sen tehtävänä oli Ukrainan asevoimien sovittaminen yhteen NATO-standardin kanssa. Vuonna 1999  infotoimistosta tuli pysyvä kumppanuustoimisto. Puolalais-ukrainalainen pataljoona osallistui NATO-missioon Kosovossa. Vuonna 2000 järjestettiin Trans-Carpathia 2000 –nimellä ensimmäinen mittava monikansallinen NATO-sotaharjoitus. Sen teemana oli maahantunkeutumisen aiheuttama kriisitilanne. Yhteistyö syveni edelleen Janukovitsin pääministerikaudella ja Leonid Kutsman presidenttikaudella 2002-2004. Kutsma julisti Ukrainan tavoitteeksi täysjäsenyyden NATOssa. Tavoite hyväksyttiin virallisesti NATOn päätöksellä, jossa tulevan kumppanin kanssa solmittiin jäsenyyden edellyttämä  NATO-Ukraina  Aktionplan. Vuodesta 2004 Ukraina on sopimuksellisesti sitoutunut olemaan NATOn isäntämaa. Tämä sopimus tarkoittaa aivan kuin Suomenkin kohdalla valmiutta tarjota lentokentät ja muu sopimukseen sisällytetty infrastruktuuri NATOn strategisten operaatioiden käytettäväksi. Lähentymisvauhtia jarrutettiin ns. oranssivallankumouksen aikoihin. NATO-jäsenyyshakemus pantiin jäihin, jotta yhteistyösuhteet Venäjän kanssa talouden ja energiatoimitusten osalta olisi voitu varmistaa. Silti tuore presidentti Viktor Jutshenko osallistui vuoden 2005 NATO-huippukokoukseen Brysselissä. Yhteistyötä jatkettiin siten, että NATOn kanssa sovittiin vanhan neuvostoaikaisen sotilaskaluston uudistamisesta yhteistyössä. NATOn spesialistit ovat siitä lähtien toimineet maassa säännöllisesti neuvonantajina  sotilas- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Vuonna 2006 NATO ja Ukraina perustivat yhteisen puolustusvoimien ja armeijan jälleenrakentamis- ja harjoituskeskuksen Ukrainan sisämaahan. Vaikka Ukraina oli vetänyt jäsenhakemuksensa muodollisesti pois, päätettiin NATOn Bukarestin huippukokouksessa vuonna 2008, että Ukraina tulee järjestön jäseneksi pidemmällä aikavälillä. Tauolla olleet yhteistyöjärjestelyt käynnistettiin uudelleen. NATO-Ukraina komissio aloitti työnsä ja vuosittain tarkistettava jäsenyyttä valmisteleva sopeuttamisohjelma otettiin jälleen käyttöön. Vuonna 2009 Ukraina antoi NATOlle oikeuden käyttää ISAF-operaatioissa alueen maareittejä ja erityisen kumppanuuden sopimusasiakirjaa täydennettiin. 2010 yhteistyön kehittäminen jatkui uuden presidentti Janukovitsin johdolla. Ensimmäiset Ukrainan ja Naton väliset eksperttikeskustelut kybersodan teemoista (Cyber-Defense, SIGINT) käytiin tuossa vaiheessa. Vuonna 2012 kenraali Richard Shirreff, NATO-liittoutuman varakomentaja Euroopassa, matkasi Kiovan tutustuakseen maan puolustusvoimien uudistustyöhön ja keskustellakseen yhteistyön edistämisestä. Hieman myöhemmin seurasi samoissa tehtävissä NATOn sotilaskomission puheenjohtaja Knud Bartels. Ukraina on osallistunut merirosvojahtiin Somalian edustalla sekä on solminut Atlanttin liiton kanssa 5-vuotissopimuksen puolustusvoimien henkilökunnan, upseerien ja erikoisjoukkojen kehitys- ja koulutusohjelmaksi.

Ennen mies sanansa syö

Läntinen liittoutuma sitoutui Saksojen yhdistämisen ja neuvostojoukkojen poisvetämisen ehtona DDR:stä pidättäytymään  kaikista Venäjän rajoilla tapahtuvista sotilaallisista aktiviteeteista. Käytäntö on ollut juuri päinvastainen. Kenellekään ei voisi oikeastaan olla epäselvää, että NATO on instrumentti, jonka yksinomainen ja tärkein tehtävä on säilynyt ennallaan siitä huolimatta, että järjestön perustamisen syy eli Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Neuvostoliiton sijasta toiminnan kohteena on 90-luvun alusta lähtien ollut Venäjä siitä huolimatta, että maa 2000-luvulla oli muodollisesti NATOn rauhankumppanuusvaltio ja maan nyttemmin vihattu presidentti Putin oli NATOn rakastama ”hyödyllinen idiootti”. Tämän hetkinen NATO on riisunut rauhan höyhenensä ja osoittaa käytännössä, mitä varten se on luotu ja miksi sitä ylläpidetään. Hyödyllisestä idiootista on tullut USAn rajoittamattoman maailmanvallan tärkein vastus ja vastarinnan symboli. Vielä tällä hetkellä on avoin kysymys, onko USA saavuttamassa tärkeimmän Eurooppaa koskevan tavoitteensa. Se on Saksan ja Venäjän yhteistyösuhteiden lopullinen katkaiseminen. USA yrittää nyt NATOn avulla viedä väkisin. Jonkinlaista vikinää on Saksan ja Ranskan suunnalta kuultavissa, mutta riittääkö se estämään USAn pyrkimykset Euroopassa on enemmän kuin epävarmaa.