Laura istui verannalla. Oli keskipäivän kuumin hetki. Alhaalla koski kohisi ja joki mutkitteli korkeiden leppien varjossa. Kevät oli tullut aikaisin. Lehmät oli jo päästetty laitumelle. Kevätlinnunsilmät kukkivat ja valkovuokot tuulettivat metsän täydeltä.
Lauran ajatuksiin hiipi miete, joka sai tankan muodon. Sormillaan hän laski tavuja:
Varis raapaisee
laulun, naapurin koira
karkaa kevättä
kohden kaikki tuulessa
lentää – ajatus, hattu.
Heti perään syntyi toinen tanka:
Katselen virtaa,
yksin olen seurassa
ystävieni.
Mustarastaan keltainen
silmärengas tuijottaa.
Koskessa oli joskus muinoin pyörinyt mylly, minkä vuoksi koko kylää kutsuttiin Myllykyläksi. Laura asui vuokralla talossa, jonka pienen maatilan isäntä oli rakentanut lisäansion toivossa. Hän halusi tarjota ihmisille vaihtoehdon elää lähellä luontoa. Hänellä oli vuokrattavia mökkejä useampiakin ja lisää oli tulossa. Pellot oli kannattavampaa laittaa kasvamaan vuokramökkejä kuin kauraa.
Isäntä mainosti mökkejään luonnonystävien asumuksina. Silti hän itse piti ruohikot trimmattuina ja ajoi siimaleikkurilla kaikki ojan ja teiden varsien ketokukat ennen juhannusta matalaksi niin, etteivät ne ehtineet edes kukkia. Talon päädystä hän hajotti pääskysen pesät, koska linnut paskansivat kuistin katolle. Ihan niin kuin sillä olisi ollut jotain väliä.
Isäntä leikkaa
ruohon. Vihreää kaikki.
Ei ehdi kukka
kukkia. Nukkuu niitty
vuosia nurmen alla.
Veden joessa omisti Fiskars. Sen isäntä oli Lauralle kertonut taloa esitellessään. — Mutta samahan se on, kun omistaa, voi siitä silti nauttia, sanoi isäntä. Ja Laura nautti. Usein hän istui verannalla ja katseli veden juoksua. Toisinaan hän meni lepäämään riippumattoon, jonka oli ripustanut aivan kosken partaalle. Sen suloisessa kohinassa uni tuli helposti.
Äänettä jauhaa
yhä muistoissani mylly.
Kylä hiljenee
keskipäivän helteessä.
Koski yksin elävä.
Laura oli kattanut verannalle ruokansa. Siinä oli hyvä syödä. Naapurin kissa hiipi paikalle makupalan toivossa. Laura tarjosi sille maitoa lautaselta. Kissa latki kiitollisena. Sillä ei ilmeisesti ollut mitään toleranssia.
Kuului kova rasahdus. Laura nousi seisomaan. Kuului uusi rasahdus. Ja vielä yksi. Hurja rusahdus. Lauran sydän hakkasi. Mitä tapahtui? Kuka oli tulossa rikkomaan hänen kesäisen rauhansa?
Sitten räjähti. Vanha vinoon kasvanut tuomi oli saanut tarpeekseen. Se katkesi ja lysähti maahan täydessä kukassa kuin valkea, trooppinen eläin. Isäntä tuli moottorisahalla ulvottamaan puun kappaleiksi. Laurasta tuntui kuin hänen sydämensä olisi halkaistu moottorisahalla. Maahan jäi peipposen pesä, jossa oli kuusi sinertävää munaa, jotka peippoemo hylkäsi. Illalla Laura teki uuden tankan:
Viidenkymmenen
vuoden taakka harteillaan
kukki itsensä
poikki kaareva tuomi;
painui maahan kuin eläin.
Kesä kulki ja uusia tankoja syntyi harvakseltaan.
Kaikkein vaikeinta
on luopua lapsesta.
Uskoa tuuleen
ja varjoon. Päästää irti,
lopettaa itkeminen.
Lentää sisälle
talooni pörriäinen.
Lehti lämähtää.
Yhä yölläkin korvissa
surisee. Suren. Suren.
Tuli syksy. Ohi olivat kesän surut ja riemut.
Tupakka hehkuu
pimeässä joella
outo ja vieras
lintu ääntelee puussa:
vink, vink kuin kumiankka.
Ei, se ei ole
masennusta. Sehän on
melankoliaa.
Pimeä tuuli yltyy ja
minä olen blue, blue, blue.
Puuliiteri oli täynnä klapeja, joilla Laura lämmittäisi koko talven. Pysyisi mökki lämpimänä. Laura oli itse tehnyt puut hakkuujätteistä, jotka isäntä oli hänelle luvannut.
Tulen metsästä
pihkan tuoksu käsissä.
Kohta on talven
lämpö taas tallessa ja
syksyn kylmä saa tulla.
Talvella Laura ajatteli mennyttä kesää ja tankojaan. Hän hankki paperia ja tulosti jokaisen arkin yksitellen niin, että jokaiselle pystyyn taitetulle sivulle tuli yksi tanka. Hän sitoi arkit kirjoiksi. Marmoroi paperia ja kiinnitti kirja-aihiot kansiin. Keväällä hänellä oli valmiina viisikymmentä runokirjaa.
Kirjan nimeksi tuli Tuulessa lentää (74 tankaa). Sulkeiden sisään kirjoitettu alaotsikko näytti Lauran mielestä leijalta.
Lauran isä oli opettanut taidon Lauralle. Isän vaari oli yksitoistavuotiaana lähtenyt Pietariin kirjansitojan oppiin, mutta palannut sieltä kanttorina ja ruotsinkielisenä laulajana. Isän isästä oli tullut kirjansitoja, joka oli välittänyt osaamisensa Lauran isälle. Isä ja poika olivat kulkeneet pitkin Etelä-Suomen pappiloita ja kartanoita sitomassa kirjoja. Isän siskolle pappa oli sitonut koviin kansiin ja nahkaselkiin viihderomaaneja. Työtä riitti myös lehtien vuosikertojen sitomisessa.
Isä oli kertonut Lauralle kuinka ihmiset nauroivat papalle, kun tämä kävellen kävi hakemassa Helsingistä kirjansidontatarvikkeita. Matkaa kertyi yli sata kilometriä. Sellaisen matkan kävelemistä arvostettaisiin nykyisin todella paljon. Niin ajat muuttuvat ja arvostukset, Laura ajatteli.
Ensimmäiseksi Laura oli isän opastuksella sitonut Ajan sävelen vuosikerran. Siitä oli tullut melko löysä ja vino, mutta hieno. Ainakin Lauran mielestä. Myöhemmin hän oli käynyt työväenopistossa kirjansidontakurssin, mikä palautti mieleen aiemmin opitun.
Laura oli pienestä pitäen rakastanut kirjoja. Hän kuunteli mielellään, milloin vain mummu tai isä niitä hänelle lukivat, eikä koskaan saanut tarinoista kylliksi. Kun isosisko kansakoulun ensimmäisellä luokalla opetteli tavaamaan, Laura katseli lumoutuneena aapisen sivun värikkäitä kuvia ja tavuiksi paloiteltuja sanoja. Siskolle oppiminen oli vaikeaa. Koulun lisäksi äiti opetti lisää, minkä töiltään ehti ja jaksoi. Keittiön pöydän ääressä molempien sormet kulkivat takkuillen tavu tavulta ja rivi riviltä jotenkuten eteenpäin. Laura kiipesi penkille aina kolmanneksi seuraamaan tuota jokailtaista tuokiota.
Välillä äiti hermostui. Silloin eivät enää sormetkaan riittäneet. Hän otti avuksi harjanvarren. Löi sitä tavu tavulta napakasti lattiaan ja kun meni väärin, hän purki turhautumisensa sen varteen puristamalla sitä lujasti ja kolauttamalla lattiaa oikein kunnolla. Palkinnoksi uutterasta opetuksestaan hän sai huomata nelivuotiaan Lauran siinä sivussa oppineen lukemaan.
Ja isosiskokin oppi kohta perään. Kaikki lapset oppivat kun oikein harjoitellaan. Myöhemmin on kaiketi todistettu, että lukemaan oppiminen vaatii aina myös jonkinlaista rytmitajua. Äiti ei sellaisesta ollut koskaan kuullut mitään.
Lauralle oli pettymys, kun hän kouluun päästyään joutui ottamaan käyttöön isosiskon risaisen aapisen. Isä sitoi sen kuitenkin uudelleen ja laittoi siihen vihreäruutuisesta hyllypaperista kansilehdet. Niin Aapisesta tuli paljon hienompi kuin kenenkään uusi.
Riippumatto ja
tähti, tumman taivaan yli
vilkkuvat valot:
joku tulossa kotiin,
joku lähdössä kauas.
Sitten kun, sitten
kun, ei heti, joskus kai
muinaisuudessa
näitä ajatuksia
unelmiksi kutsuivat.
Laura ja hänen ystävänsä Hillevi olivat suunnitelleet laittavansa kirjastoon taidenäyttelyn, missä olisi sekä tankoja että tauluja. Hillevi teki tauluja kukkien terälehdistä. Ne eivät olleet tavanomaisia kukkatauluja, vaan todella taidokkaita teoksia. Näyttelyn avajaisissa soitti Pyry Mikkola. Paikalla oli ystäviä ja tuttuja. Paikallislehdet kirjoittivat juttuja.
Näyttelyä pidettiin avoinna pari kuukautta. Ihmisiä kävi harvakseltaan. Hillevi arveli kävijöiden vähyyden johtuvan siitä, että hän oli romani. Yhtään taulua ei myyty. Lauran runokirjoja meni kaksi.
Oman kotikuntansa kirjastonhoitaja otti kirjan kirjastoon sen kotiseutuosastolle. Kun Laura myöhemmin muutti toiseen kuntaan, hän pääsi töihin kirjastoon. Myös sen kirjaston johtaja otti tankakokoelman hyllyyn, mutta ei maksanut siitä mitään.
Muuttoarpia
muistot kaikki. Etsintää
elämä. Kuinka
lentävät taivaan linnut?
Eivät etsi. Löytävät.
Laura meni Saloon ja tarjosi kokoelmaansa kaupungin kirjastoon. Virkailija otti sen ja lupasi puhua johtajalle. Parin viikon päästä Laura kysyi, oliko kirja kelvannut. Ei ollut johtaja silloin vielä ehtinyt katsoa sitä. Laura kysyi uudelleen parin viikon kuluttua ja silloin kirja oli kateissa. Kukaan ei tiennyt, missä se oli. Jonkin ajan kuluttua Laura meni jälleen kysymään ja silloin kirja annettiin hänelle takaisin. Johtaja ei ollut kelpuuttanut sitä kokoelmiin.
Heinäkuun kuudentena, joka on Eino Leinon syntymäpäivä, vietetään Suomessa runon ja suven päivää. Päivän vietosta teki aloitteen Veikko Sinisalo. Se on ollut virallinen liputuspäivä vuodesta 1992.
Laura oli menossa Lohjalle ja ajatteli käydä tarjoamassa runokirjaansa kaupungin kirjastolle. Virkailija katseli kirjaa pitkin nenänvartta ja sanoi sitten: — En minä voi päättää tämän ostamisesta. Täytyy hakea johtaja paikalle. Johtaja tuli ja otti kirjan käteensä. Ei tämä taida soveltua meidän kokoelmiin. — No eikö edes runon ja suven päivänä, yritti Laura.
Johtaja käänteli ja väänteli kirjaa, niin että liimaukset rutisivat. — Ei tämä taida kestää, johtaja sanoi. — Ei mikään kirja kestä tuollaista rutistelua, sanoi Laura. Johtaja hipelöi kirjanmerkkinauhan päässä olevaa pientä simpukankuorta ja sanoi: — Sievä. Laura katsoi odottavana. — Kyllä tämä hieno on, hän sanoi, mutta ei tämä sovi kirjastoon. Johtaja siirtyi hipelöimään omaa koruaan ja ojensi kirjan Lauralle. Laura tuijotti naista tiukasti silmiin: — Jo on kumma, että kirja ei sovi kirjastoon. Sinä itse et tänne sovi, sanoi Laura ja irvisti naiselle. Pois mennessään hän heilautti kättään ja nauroi.
Taakka kevyt ja
huoleton askel sillä,
joka uskaltaa
päästää irti, luovuttaa.
Tuokiossa elämä.
+++
Kari Arvola 
Vastaa