Kari Arvola

Arvostamani geopolitiikan analyytikko Jeffrey D. Sachs sanoo näin:

”Ukrainan sodan osalta Bidenin hallinto on toistuvasti ja valheellisesti väittänyt, että Ukrainan sota alkoi Venäjän provosoimattomalla hyökkäyksellä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Itse asiassa Yhdysvallat provosoi sodan tavoilla, joita johtavat Yhdysvaltain diplomaatit odottivat vuosikymmeniä ennen sotaa, mikä tarkoittaa, että sota olisi voitu välttää ja se olisi nyt lopetettava neuvotteluilla.

Sen tunnistaminen, että sota provosoitiin, auttaa meitä ymmärtämään, miten se voidaan lopettaa. Se ei oikeuta Venäjän hyökkäystä. Paljon parempi lähestymistapa Venäjälle olisi voinut olla diplomatian lisääminen Euroopan ja ei-länsimaiden kanssa Yhdysvaltojen militarismin ja unilateralismin selittämiseksi ja vastustamiseksi.

Itse asiassa Yhdysvaltojen hellittämätöntä pyrkimystä laajentaa Natoa vastustetaan laajalti kaikkialla maailmassa, joten Venäjän diplomatia sodan sijaan olisi todennäköisesti ollut tehokasta.”

Sachs saattaa olla hyvinkin oikeassa. Mutta hän jättää mainitsematta, että presidentti Putin oli vuosikaudet yrittänyt pitää yllä keskustelua Venäjän ympärille kiristyvän NATO-verkoston muodostamasta uhasta. Vielä vuoden 2021 lopulla hän yritti kiinnittää asiaan länsivaltojen huomiota suorilla diplomaattisilla yhteydenotoilla.

Hänet ohitettiin ylimielisesti. Yleisemminkin ottaen Venäjän kanssa ei ole sitten kylmän sodan päättymisen jälkeen keskusteltu samalta silmien tasolta, tasavertaisina kumppaneina, vaan julkilausutusti alemman kastin kansalaisina ja valtiona. ”He eivät osaa tuottaa mitään”, sanoi USA:n presidentti Obama.

Sotilaallinen ratkaisu oli nähtävästi Putinin hallinnon näkökulmasta ainoa mahdollinen. Kyllä Venäjällä ymmärretään, että globaali ja moninkertainen tiedotusylivoima on USA:lla kumppaneineen. Näin ollen on hyvin epävarmalla pohjalla esittää, että päätös Ukrainan proxysodan avulla suoritettavasta ratkaisusta Venäjän nutistamiseksi olisi voitu laajan diplomaattisen neuvotteluprosessin avulla saatu estetyksi.

Sen sijaan nyt, kun ollaan sotatilannetta eletty toista vuotta, on osoittautunut, ettei Venäjä kaadu, mutta USA:n ohjelmoima yhteenotto voi laajentua jopa ydinsodan asteelle – eikä pelkästään venäläisten toimesta.

On aika tuskallista ajatella, että läntinen leiri, Suomi sen aktiivisena osana, rakentaa strategiansa ajatukselle Venäjän häviöstä. On sekä historiallista, että tunnettujen geopolitiikan eksperttien tarjoamaa evidenssiä näkemykselle, että Ukraina ei tätä sotilaallista konfliktia tule voittamaan.

Mitä se tarkoittaa niiden kannalta, jotka riemurinnoin ovat sodan osapuoliksi ja rahoittajiksi rientäneet – Suomi mukaan lukien?
Talous on kuralla ja entiset markkinat ja toimitusketjut ovat katkenneet ja menevät uusiksi. Kulut kasvavat sotilaallisen varustautumisen seurauksena. Energiakriisi kolkuttaa jokaisella ovella vähintäänkin energian hinnan merkittävänä kallistumisena. Mutta nousevia kustannuksia ei kata mikään ulkopuolinen taho, vaan viime kädessä ne maksetaan velkarahalla ja verovaroin.

Taikasauvaa ei Suomen talouden nostamiseksi ole keneläkään. Onko tässä tilanteessa kovin älykästä tukkia suut niiltä, jotka yrittävät varotella nykylinjan riskeistä ja pyrkivät pitämään avoinna edes minimaalisia kanavia itäiseen naapuriimme, Venäjään?

Tehdyistä linjaratkaisuista tulee maksettavaksi iso lasku. Se on niin suuri, ettei se pelkällä rahalla edes onnistu. Kyse on nyt kokonaisen kansakunnan olemassaolon perusteiden horjumisesta, pahimmassa tapauksessa sortumisesta, jos konflikti laajenee myös näille raukoille rajoille.

+++