Kari Arvola

Viimeksi kuolee toivo, sanotaan. Toivo paremmasta, toivo muutoksesta, toivo uudesta alusta. Vaikka edellinen vuosi olisi ollut täynnä haasteita ja pettymyksiä, toivo antaa voimia jatkaa eteenpäin. Näin olemme tottuneet ajattelemaan.

Sanonta kuvastaa ihmisen perimmäistä luonteenpiirrettä: kykyä toivoa ja toipua, vaikka olisimme kohdanneet suurimmatkin vastoinkäymiset. Se on muistutus siitä, että vaikka elämä heittäisi meidät polvilleen, aina on mahdollisuus nousta ja jatkaa eteenpäin.

Mutta alkanut uusi vuosi ei ole kuin tyhjä kirja, johon voimme kirjoittaa oman tarinamme. Se sulkee jo ennakolta pois monet mahdollisuudet tehdä asiat toisin, kokeilla uusia asioita ja ottaa riskejä myönteisessä, luottavaisessa hengessä. Se tuhoaa mahdollisuuksia kasvaa, oppia ja kehittyä niin yksilöinä, kuin myös kansakuntana.

Harvoin toisen maailmansodan päättymisen ja Suomen hävityn sodan jälkeen solmiman pakkorauhan jälkeisinä vuosina kansakunta on ollut tilanteessa, jossa juhlapuheista huolimatta mahdollisuus toisensa jälkeen sulkeutuu ja jäljelle jää vain ulkoisen pakon sanelemia vaihtoehtoja. 

Ulkoinen pakko perustuu valtiovallan ratkaisuihin, joilla Suomesta on tehty suuren selkkauksen, eurooppalaiseksi paisuneen sodan osapuoli. Rationaalisesti katsoen syytä tehtyyn ratkaisuun ei ollut. Suomea ei uhannut mikään eikä kukaan. 

Nyt tilanne on muuttunut. Jokaista hallituksen tekemää liikettä seurataan suurennuslasilla. Jokainen harkitsematon siirto voi olla kohtalokas. 

Viimeksi kuolee toivo. Se on kaunis ajatus. Jotta se olisi myös totta, tarvitaan tekoja toivon ylläpitämiseksi. Yksi ihminen ei isoja kykene tekemään. Siihen tarvitaan muita, samoin tuntevia ja ajtatelevia. Siinä toivo elää.