EU:n puolustajat väittävät, että Venäjän ulkopolitiikkaa ohjaa se, että ”Putin vihaa Euroopan unionia” ja ”ylikansallisia rakenteita” ja että hän pyrkii ”nöyryyttämään Euroopan unionia”, koska se on hänen ”julkinen vihollisensa numero yksi”.
Tämä myytti juontaa juurensa Maidanin kriisiin vuosina 2013-2014 johtaneen tapahtumasarjan yksinkertaistamisesta. Vladimir Putinia syytettiin siitä, että hän kieltäytyi antamasta Ukrainan allekirjoittaa sopimusta Euroopan unionin kanssa.
Venäjä ja sen johtajat ovat kuitenkin aina olleet tietoisia taloudellisista heikkouksistaan. Tämän seurauksena he eivät ole koskaan yrittäneet kilpailla Euroopan tai Yhdysvaltojen kanssa. Tsaarin ajan jälkeen Venäjä ei ole koskaan onnistunut kehittämään Euroopan tai Aasian kaltaista teollista perustaa; ja se tietää sen. Kylmän sodan jälkeisenä aikana Venäjä on nähnyt itsensä Eurooppaa täydentävänä, ei vertaisenaan.
Siksi sen helmikuusta 2022 lähtien kärsimät pakotteet vaikuttavat siihen vain osittain – Eurooppa on raaka-aineidensa osalta riippuvainen Venäjästä, kun taas Aasia toimittaa Eurooppaan kuluttajatuotteitaan.
Toiseksi on tärkeää muistaa, että Ukrainan väestö ei kannattanut yksimielisesti sopimusta Euroopan unionin kanssa. Marraskuussa 2013 Kiovan kansainvälisen sosiologiainstituutin (KIIS) tekemä kysely osoitti, että se jakautui 50/50 Euroopan unionin kanssa tehdyn sopimuksen ja Venäjän kanssa solmitun tulliliiton välillä.
Presidentti Janukovitšin tavoin monet uskovat, että Ukrainan talous on rakenteellisesti mukautettu Venäjän markkinoille. Koska sen teollinen perusta täydentää entisen Neuvostoliiton maiden perustaa, se ei ole valmis kohtaamaan erittäin kilpailukykyisiä eurooppalaisia markkinoita. Kauppasuhteiden liian nopea katkeaminen Venäjään heikentäisi sen omaa taloutta. Tämän vahvistaisi se, mitä seuraavaksi tapahtui.
Venäjä puolestaan ei vastustanut Ukrainan ja Euroopan unionin välistä sopimusta, vaan pyrki säilyttämään taloudelliset suhteensa tärkeimpään historialliseen kumppaniinsa. Siksi se ehdotti kolmikantatyöryhmää, jonka tavoitteena olisi sovittaa yhteen Ukrainan halu liittyä Euroopan unioniin säilyttäen samalla siteensä Venäjään. Ukrainan pääministerin Mykola Azarovin mukaan tutkimukset osoittivat, että ehdotus ei ollut ristiriidassa EU:n ehdotuksen kanssa ja että siksi oli mahdollista saada aikaan ratkaisu, joka tyydyttää Ukrainan etuja.
Euroopan komission silloinen puheenjohtaja José Manuel Barroso kuitenkin kieltäytyi ja pyysi Ukrainaa valitsemaan. Ukrainan hallitus pyysi siksi Euroopan unionia lykkäämään sopimuksen allekirjoittamista, jotta voitaisiin tutkia paremmin Euroopan unionin kanssa tehdyn sopimuksen vaikutuksia sen suhteisiin Venäjän kanssa ja valmistella talouttaan paremmin tähän tilanteeseen. Siinä todettiin seuraavaa:
Ukrainan uudistuksille ei ole vaihtoehtoa eikä Euroopan yhdentymiselle. Kuljemme tätä tietä emmekä muuta suuntaa.
Ukrainan silloinen pääministeri vahvisti tämän:
Voin sanoa täysin tietoisena, että assosiaatiosopimusta koskeva neuvotteluprosessi jatkuu ja että työ maamme lähentämiseksi eurooppalaisiin normeihin ei pysähdy päiväksikään.
Keskeyttäminen oli selvästi vain väliaikaista, mutta länsimainen lehdistö ja Ukrainan oppositio esittivät sen kieltäytymisenä lähentyä Eurooppaa Venäjän painostuksesta. Ukrainan yleinen mielipide, jolle oli luvattu viisumeita tai palkankorotuksia, polarisoitui nopeasti ja sen tyytymättömyys välineellistettiin – tämä oli Maidanin tapahtumien alku.
Siksi Euroopan unioni loi jännitteet Ukrainan ja Venäjän välille, kuten Arnaud Dubien toteaa Le Monde -lehdessä:
Ukraina on hyvin hajanainen maa, jolla on useita identiteettejä, eikä se voi tehdä selkeää valintaa lännen tai Venäjän hyväksi. Yksi Brysselin virheistä oli pyytää sitä tekemään niin ja kääntää selkänsä Venäjälle, joka on maalle itsemurhavaihtoehto.
Eurooppalaiset painostivat Ukrainaa tarkoituksella itsemurhaan. Washington Postissa Henry Kissinger, kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Ronald Reaganin alaisuudessa, totesi, että Euroopan unioni ”auttoi kääntämään neuvottelut kriisiksi”. Ironista kyllä, Euromaidanista syntynyt uusi hallitus joutui käyttämään saman harkinta-ajan kuin Janukovitš oli toivonut, ja pystyi allekirjoittamaan sopimuksen Euroopan unionin kanssa vasta vuonna 2017.
Kuten tutkija Frederico Santopinto Brysselin rauhan ja turvallisuuden tutkimus- ja tiedotusryhmästä (GRIP) asian ilmaisi, Venäjä ei vastustanut sopimusta EU:n kanssa, mutta ei Ukrainan-suhteidensa kustannuksella. EU kieltäytyi kahden sopimuksen rinnakkaiselosta: eurooppalainen diplomatia näki Ukrainan idän ja lännen välisenä rajana, kun taas Venäjä näki sen siltana. Kuten vuonna 2022, eurooppalaisessa diplomatiassa ei ole otettu huomioon kolmea Ukrainalle keskeistä tekijää:
- Itä-Euroopan mailla on – halusivatpa ne sitä tai eivät – kulttuuriset, taloudelliset ja historialliset siteet Venäjään. Tämä koskee erityisesti entisiä neuvostotasavaltoja (kuten Baltian maita, Valko-Venäjää ja Ukrainaa), joissa on suuria venäjänkielisiä vähemmistöjä ja joiden teollisuus täydensi suurelta osin Venäjän teollisuutta.
- EU ei ole onnistunut integroimaan Itä-Euroopan maita yhteiseen eurooppalaiseen henkeen. Nämä maat on julmasti syösty eurooppalaiseen suvaitsevaisuuden ja yhteistyön kulttuuriin, joka on hitaasti muovautunut toisen maailmansodan jälkeen. Sen lisäksi, että näillä ”uuden Euroopan” mailla ei ole demokraattisia perinteitä, niillä ei ole samoja arvoja kuin EU:n länsiosalla. Baltian maissa ja Ukrainassa viha neuvostoliittolaisia kohtaan on muuttunut vihaksi venäläisiä kohtaan, jota Yhdysvallat käyttää sopivasti hyväkseen. Toisin kuin muualla Euroopassa, he näkevät edelleen kolmannen valtakunnan vapauttajana. Kidutuksen käyttö, sosiaaliset kysymykset (abortti, LGBT jne.) ja niiden ehdoton mukauttaminen Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan eivät osoita syvää sitoutumista eurooppalaisiin arvoihin.
- EU ponnistelee yhdistääkseen jäsentensä yksilölliset edut johdonmukaiseksi lähestymistavaksi ja aidoksi yhteiseksi ulkopolitiikaksi. Tämän vuoksi Saksan, Ranskan ja joskus Italian on usein edustettava Euroopan ääntä epävirallisesti. Ukrainan kriisi ja sen päätöksistä johtuva talouskriisi osoittavat, että Eurooppa kokoontuu enemmän yhteisen vihan kuin yhteisten etujen ympärille.
Euromaidan ja konfliktin militarisointi
Maidanin vallankumous oli sarja jaksoja, joissa oli eri näyttelijöitä. Nykyään ne, joita ajaa viha Venäjää kohtaan, yrittävät yhdistää nämä eri sarjat yhdeksi ”demokraattiseksi momentumiksi” – tapa vahvistaa Ukrainan ja sen uusnatsien tekemät rikokset.
Aluksi Kiovan väestö, pettynyt hallituksen päätökseen lykätä sopimuksen allekirjoittamista, kokoontui kaduille. Siinä ei mainittu vallankumousta tai vallanvaihtoa, vaan yksinkertainen tyytymättömyyden ilmaus. Toisin kuin länsi väittää, Ukraina oli syvästi jakautunut kysymyksessä lähentymisestä Eurooppaan. Kiovan kansainvälisen sosiologiainstituutin (KIIS) marraskuussa 2013 tekemä kysely osoitti, että se jakautui tasan 50/50 Euroopan unionin kanssa tehdyn sopimuksen ja Venäjän kanssa solmitun tulliliiton välillä. Maan etelä- ja itäosissa teollisuus on vahvasti sidoksissa Venäjään. Ihmiset pelkäsivät, että sopimus, joka sulkee Venäjän pois, tappaisi heidän työpaikkansa. Näin tapahtui.
Tässä vaiheessa ei näyttänyt siltä, että ukrainalaiset olisivat yleisesti vihamielisiä Venäjää kohtaan. Mutta tilanteen valitsi nopeasti Yhdysvallat, joka työskenteli kulissien takana hyödyntääkseen kansan vauhtia ja välineellistääkseen sen kiristääkseen hirttosilmukkaa Venäjään.
Vuonna 2014 olin Natossa ja seurasin Ukrainan kriisiä niin sanotusti sisältäpäin. Alusta alkaen oli selvää, että länsi ruokki tilannetta. Videot osoittavat, että vallankaappauksen suunnittelijoita tukivat aseistetut miehet, jotka puhuivat englantia amerikkalaisella aksentilla. Saksalainen aikakauslehti Der Spiegel mainitsi Academi-yrityksen (entinen Blackwater, synkkä muisto Irakissa ja Afganistanissa) palkkasotureiden läsnäolon. Saksan liittovaltion tiedustelupalvelu (BND) ilmeisesti ilmoitti asiasta Saksan hallitukselle. Ilmoitin asiasta diplomaattisille kontakteilleni Etyjissä, mutta tämä unohtui pian.
BBC: n paljastama puhelinkeskustelu silloisen Euroopan ja Euraasian apulaisulkoministerin Victoria Nulandin ja Yhdysvaltain Kiovan suurlähettilään Geoffrey Pyattin välillä osoittaa, että amerikkalaiset itse valitsivat Ukrainan tulevan hallituksen jäsenet ukrainalaisia ja eurooppalaisia uhmaten. Tämä keskustelu, joka tuli kuuluisaksi Nulandin kuuluisan ”F*** the EU!” -lauseen ansiosta, todistaa, että Euroopan unioni oli vain kynnysmatto tässä asiassa.
Jotta tämä vallankumous voitaisiin esittää demokraattisena, todellinen ”lännen käsi” kätkettiin taitavasti Venäjän kuvitteellisella kädellä. Väittämällä, että Donbassin ja Krimin kapinat olivat seurausta Venäjän väliintulosta, piilotettiin, että suuri osa väestöstä ei hyväksynyt hallituksen kaatamista, mikä oli sekä laitonta että laitonta. Samasta syystä vallankaappauksen suunnittelijoiden äärinationalismia vähäteltiin järjestelmällisesti, samoin kuin Moskovan agenteiksi syytettyjen venäjänkielisten väitteiden oikeutusta.
Euromaidan-tapahtumien alku oli suosittu ja hyväntuulinen. Mutta juuri sen jälkeen, kun mielenosoittajien kanssa päästiin sopimukseen vaalien järjestämisestä vuoden 2014 lopussa ja demokratiaan siirtymisestä, pelaajat vaihtuivat. Äärinationalistit ja muut lännen tukemat uusnatsit ottivat vallan. Allekirjoitettua sopimusta ei noudatettu, ja väkivaltaisuudet puhkesivat. Se ei suinkaan ollut demokraattisen vallankumouksen ilmentymä, vaan Länsi-Ukrainan (Galician) radikaalien ryhmien työtä, jotka eivät edustaneet kaikkia ukrainalaisia. He olivat niitä, jotka kaatoivat presidentti Janukovitšin.
Euromaidan oli siis suosittu, mutta ei demokraattinen. Toukokuussa 2022 Sveitsissä pidetyssä konferenssissa äärioikeistolainen toimittaja huusi minulle: ”Mikä on suosittua, on demokraattista!” Itse asiassa hän esitti populismin periaatteen, joka on Ukrainan uusnatseja innoittaneen fasismin alkuperä, kuten näemme myöhemmin. Itse asiassa entinen Maidanin tapahtumien osallistuja varoitti, että ”tämä vallankumous heijastaa fasismin nousua”.
Kuten L’Obs muistuttaa, vuoden 2014 Maidanin vallankumous oli vain vallankaappaus, jota Yhdysvallat johti Euroopan unionin tuella. Joulukuussa 2014 George Friedman, Yhdysvaltain geopoliittisen tiedustelualustan STRATFORin puheenjohtaja, sanoi venäläisen Kommersant-lehden haastattelussa:
Venäjä määrittelee tämän vuoden alussa [helmikuussa 2014] tapahtuneen tapahtuman Yhdysvaltojen järjestämäksi vallankaappaukseksi. Ja todellisuudessa se oli historian räikein [vallankaappaus].
Toisin kuin eurooppalaiset tarkkailijat, Atlantin neuvosto, joka tukee voimakkaasti Natoa, pani nopeasti merkille, että tietyt oligarkit ja äärinationalistit kaappasivat Maidanin vallankumouksen. Se huomauttaa, että Ukrainan lupaamia uudistuksia ei toteutettu ja että länsimainen media noudatti vain ”mustavalkoista” narratiivia ilman kriittistä näkemystä.
Siten se, mitä Raphaël Glucksmann kutsui ”demokraattiseksi vallankumoukseksi”, ei ollut muuta kuin vallankaappaus, joka toteutettiin ilman laillista perustaa hallitusta vastaan, jonka Etyj oli määritellyt ”avoimeksi ja rehelliseksi” ja joka ”tarjosi vaikuttavan osoituksen demokratiasta”. Myöhemmin demokraattisesti valittu presidentti Janukovitš tuomittiin ”maanpetoksesta”, koska hän oli puolustanut perustuslaillista järjestystä.
Maidanin tapahtumat päättänyt vallankaappaus ei suinkaan ollut demokraattinen, vaan Ukrainan kansa ei ollut yksimielinen sen enempää sisällöltään kuin muodoltaankaan. Nationalistit ottivat haltuunsa alueelliset hallitukset maan pohjoisosassa, kun taas etelässä uskolliset pyrkivät ylläpitämään perustuslaillista järjestystä.
Äärioikeistolaisuuden nousu Ukrainassa
Vuodesta 2014 lähtien oikeuttaakseen tukensa Kiovan uudelle hallinnolle ja taistelulle Venäjää vastaan länsi on pyrkinyt minimoimaan äärioikeiston merkityksen Ukrainassa. He peittelevät vuodesta 2014 lähtien Donbassin väestöä vastaan tehtyjä rikoksia haastaakseen Vladimir Putinin tavoitteen ”denatsifikaatiosta”.
Uusnatsi- ja russofobisia ajatuksia edistävät tiedotusvälineet, toimittajat ja poliitikot hylkäävät järjestelmällisesti maininnan ”uusnatseista” Ukrainan hallinnossa. Kuten amerikkalainen media The Hill huomauttaa, tämä ei ole vain venäläistä propagandaa.
On tärkeää ymmärtää käytetyt termit. Itse asiassa termi ”ultranationalistinen”, jota käytetään usein kuvaamaan Ukrainan ääriliikkeitä, on vain osittain merkityksellinen. Se viittaa maan länsiosassa oleviin ukrainalaisiin, jotka pyrkivät luomaan ”puhtaan” Ukrainan eli vapaan kaikista ei-ukrainalaisista vähemmistöistä.
Ulkomaiset vapaaehtoiset eivät luultavasti olleet ”nationalisteja” tai ”ultranationalisteja”. Heidän motiivinsa olivat ilmeisesti hyvin erilaisia, mutta valkoisen Euroopan puolesta taisteltiin jatkuvasti. Tässä suunnitellulla Euroopalla ei ole mitään tekemistä EU:n kanssa, minkä useimmat ukrainalaiset puolisotilaalliset joukot torjuvat. Se on ”rodullisesti puhdas” Eurooppa, jota yhdistää natiokraattinen ihanne.
Termi ”natsi” viittaa kansallissosialismiin (natsismiin), oppiin, joka vie meidät takaisin 1930-luvulle Saksassa. Menemättä yksityiskohtiin, se yhdistää nationalismin ja sosialismin ”kompaktiksi” ideologiaksi, olettaen, että suurin este molempien soveltamiselle on juutalaisten läsnäolo saksalaisessa yhteiskunnassa. Se on johdonmukainen opillinen järjestelmä.
Se, mitä kuvataan ”uusnatsismiksi”, ei ole kompakti, rakennettu oppi. Se on pikemminkin sosiaalinen ilmiö kuin poliittinen doktriini. Se on heterogeeninen kokoelma ideologioita, jotka yhdistävät vihan kaikkea ja kaikkia kohtaan eräänlaisessa väkivallan teatteriesityksessä, joka yhdistää natsisymboliikan. On yksilöitä, jotka näkevät vihassa toista kohtaan kansakuntakäsityksensä ihannoimisen.
On paradoksaalista, että pohjimmiltaan kansallismieliset liikkeet tekevät tällaista kansainvälistä yhteistyötä. Vastaus piilee itse lähestymistavassa. Ukrainan äärioikeistolaisiin liikkeisiin osallistuvat vierastaistelijat eivät taistele Ukrainan vaan ”kansakunnan idean” puolesta. Toisin sanoen he taistelevat kansakunnalle annetun vallan periaatteen puolesta. Siksi natsisymbolien rinnalla löytyy valkoista ylivaltaa kannattavia symboleja, kuten kelttiläinen risti.
Termi ”uusnatsi” on siis hieman harhaanjohtava. Ulkonäöstä huolimatta ”uusnatsit” eivät ole ”natsien” jälkeläisiä. Pikemminkin he ovat sukulaisavioliittojen serkkuja, jotka jakavat saman julmuuden. Sukulaisuuden yhteys ilmenee selvästi ”kansakunnan idean” kautta, jota AZOV-liikkeen perustaja Andriy Biletsky kuvaa neljässä periaatteessa:
- Kansakunnalla on etninen perusta, jonka määrittelee veri.
- Kansakunnan etu on yksilön edun yläpuolella.
- Yhteiskunta rakentuu etnisen hierarkian ympärille ja valtaa pitävät etnisen eliitin jäsenet.
- Tämän kansakunnan jäsenet muodostavat täysivaltaisten kansalaisten eliittiryhmän, kun taas muut ovat ”toisen luokan kansalaisia”.
Itse asiassa kansakunnan idea on yleinen teema monissa äärioikeistolaisissa liikkeissä. Sitä symboloi ”N”, jota ylittää iso ”I”, joka ei ole muuta kuin natsisymboliikasta löytyvä käänteinen esitys Wolfsangel -riimusta.
Julkaistu lehden luvalla.
Kari Arvola 
Jätä kommentti