Kari Arvola

Se on sika, sanoi kirvesmies Miettinen. 

Hän katseli aidan alle syntynyttä märkää aukkoa. Se näytti laajenevan ja vetävän imuunsa ympärillään olevia maa-aineksia. – Siis niinkuin villisian tai jonkin muun sellaisen kaivama. Tules nyt Jussi sinäkin katsomaan, hän huikkasi kaverilleen. 

Jussi tuli, kirvesmies hänkin, Oksa nimeltään. – No niin näyttää perkele. Jos se tota menoa jatkuu, niin rysähtää koko aita, Oksanen sanoi. 

Ei heillä kirveitä ollut, vaan asianmukaiset valjaat ja rensselit, joissa työkaluja joka tarpeeseen sopivasti. Molemmilla työkalupakki kourasta roikkumassa.

Sadan metrin päässä siinteli järvi, Ozeroksi sitä sanottiin paremman puutteessa, kun ei naapurin puheesta saati kartoista mitään selvää  saanut. 

Äijät istuivat pakkinsa päälle seuraamaan, miten vesimassa kuopassa kasvoi ja laajensi sortumaa aidan alla. 

– Vähän minä ihmettelen, sanoi Miettinen. – Niin että mihin se betoniantura on joutunut. Eikös aita rakennettu sora-alustalle ja raudoitetun betonin päälle? 

Oksa ei vastannut, perustukset oli tehty ennen heidän aikaansa. Lähellä olevasta kylästä miehet oli palkattu rajahommin, suoja-aitaa huoltamaan ja tarvittaessa korjaamaankin. 

– Tietysti se tulee halvemmaksi tällä tavalla, Miettinen arveli.  – Tai siis ei välttämättä, mutta riittää rahaa enemmän jaettavaksi, jos sitä ei haaskata turhaan maan alle. Urakka on niinkuin se sovitaan, ja rahat jaetaan, hän tiesi.

Kuoppa oli vetänyt nopeasti mittaa ja sortuma laajeni  tupakoivien kirvesmiesten suuntaan. 

– Pitäisiköhän tästä raportoida jonnekin ylöspäin, aprikoi Oksa ja kaiveli jo puhelinta taskustaan. 

– Meinaakkos, että pääsee vihollinen yllättämään, jos ei reikää tukita, Miettinen kysyi. 

– Ei nyt sitä, mutta kohta tänne tullaan Ozeralta vaikka soutuveneella, kun uoma tuosta laajenee. Tää on vähän vaarallinen paikka, Oksa meinasi. 

Miettinen sytytti uuden tupakan. – Haitanneeko se mitään, jos vaikka tulisivatkin, hän sanoi. 

Maan alta kuului hiljaista ääntä, kuin murinaa ja virtaavan veden kohinaa. Ja sitä se olikin. Maa miesten alla pehmeni äkkiä. He ennättivät hädin tuskin sortuman edestä turvaan parinkymmenen metrin päässä olevan kallion nyppylälle.

Maisema oli muuttunut. Ylväs massiivinen teräsaita retkotti naapurivaltion suuntaan lähes vaakatasossa. Miesten äskeinen istumispaikka oli muuttunut pieneksi lahdenpoukamaksi. Järvelle oli avautunut hyvinkin veneilykelpoinen vesireitti. 

Järven kaislikkorannasta kuului äänekäs kotkotus. – Naapurissa protestoivat, Miettinen sanoi.  – Eiköhän jatketa eteenpäin. Johan tämä on nähty. 

Miettinen tarttui pakkinsa kahvaan ja lähti kävelemään. Oksa vilkaisi kädessään olevaa puhelinta ja työnsi sen taskuunsa. – No juu, kyllä aika hoitaa.  Hänkin tarttui pakkinsa kahvaan ja lähti liikkeelle.

Sortuma oli vakiintunut sijoilleen. Ensimmäiset sorsat uskaltautuivat varovasti uuden lahdelman perukkaa tutkimaan. Oksaa nauratti. 

– Eivät ymmärrä rikoksensa vakavuutta, paperittomat.