Kari Arvola

EU-komissio yrittää painostaa teollisuusmaat luopumaan öljystä ja muista maaperän fossiilisista polttoaineista. Taustalla voivat olla paitsi median rummuttama huoli ilmastosta ja kasvihuonekaasuista, myös valta- ja geopoliittiset tavoitteet.

Euroopan unioni on ryhtynyt kohtalokkaaseen energiapeliin ilmastonmuutoksesta kehitetyn pelotteen avulla. Tarkoituksena on pelastaa valtioliiton energiahuolto maapallon öljyvarojen vähentyessä. Jos uhkapeli epäonnistuu, seurauksena on EU:n taloudellinen marginalisoituminen ja ajautuminen lopullisesti maailmanpolitiikan sivuraiteelle. EU:n omat fossiilisten polttoaineiden resurssit ovat vaatimattomat. Valtioliitto toimii tuontienergian varassa. Tilanne on kestämätön.

Totaalipelote

Teollisen yhteiskunnan aiheuttamaksi väitetty tuhoisa ilmastonmuutos on se totaalinen pelote, jonka avulla EU-komissio yrittää painostaa teollisuusmaat luopumaan öljystä ja muista maankamaran fossiilisista polttoaineista.

Virallisen linjauksen mukaan tavoitteena on vähentää kautta maailman niin sanottuja kasvihuonekaasuja.

Tämän kirjoittajan näkemyksen mukaan tärkein tavoite on kuitenkin luonteeltaan valtapoliittinen. Tavoitteena on nousu vaihtoehtoisen energiateknologian avulla globaalisen pelinrakentajan asemiin uusilla, ”vihertyvillä” markkinoilla. Tätä tarkoitetaan, kun EU ilmoittaa olevansa ja tahtoo olla kunnianhimoisen ilmastopolitiikan edelläkävijä.

Strategian onnistuessa Euroopan teollisuusvaltioiden neuvotteluasema luonnonvarojen kuten uraanin, öljyn, hiilen ja kaasun omistajiin nähden parantuisi olennaisesti. Enää ei oltaisi vain energiaraaka-aineen ostajia, vaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeän teknologian ja ilmaston suojelutuotteen markkinajohtajia ja konsultteja.

Uuden politiikan hyötyjiin kuuluisi EU:n retoriikan mukaan koko ihmiskunta. Luvassa olisi pitkällä aikavälillä suotuisempia säitä ja turvattu energiahuolto. Nopeimman hyödyn tästä linjauksesta kuittaavat kuitenkin ns. eettiset sijoittajat, entiset vainöljy-yhtiöt mukaan lukien.

Välittömiin edunsaajiin kuuluvat myös uuden ympäristöideologian työllistämä virkamieskunta, valtion rahoitustuen kautta monenlaiset kansalaisjärjestöt ja ”ilmastosensitiiviset” yritykset ja instituutiot, sensaatiohakuista mediaa unohtamatta.

Yksi lantti, yhteinen lompakko?

Virallisessa ideologiassa, sillä sellaisesta nyt on jo kysymys, ilmaston suojelu ja energiapolitiikka ovat saman lantin eri puolia. Lantin puoliskot yhdistää toisiinsa elämän eliksiiri hiilidioksidi, jota kaikessa palamisessa, myös elävän luonnon aineenvaihdunnassa vapautuu kiertoon valtavia määriä.

Ilmaston muutosten syyksi määritellään kuitenkin vain teollisen toiminnan aiheuttaman hiilidioksidin lisääntyminen. Jos siis onnistuttaisiin vähentämään teollisuuden, liikenteen ja asumisen tuottamaa hiilidioksidia, niin ilmasto muuttuisi otollisemmaksi ja katastrofilta vältyttäisiin. Tähän saakka ajatus näyttää selvältä, mutta reaalimaailma aiheuttaa ongelmia.

EU-maiden osuus maailman hiilidioksidiekvivalenteissa mitatuista kaasupäästöistä on noin 11 prosenttia. Osuus on pienenemässä myös ilman itse toteutettuja leikkauksia. Kehitysmaiden ja ns. siirtymätalouksien talouskasvun johdosta kaikenlainen polttaminen väistämättä lisääntyy ja ihmiskunnan hiilidioksidipäästöt sen mukana. Vain harva tietää, että kokonaisuudessaan teollinen kulttuuri tuottaa ilmakehään tulevista hiilidioksidimääristä vain alle 4 prosentin osuuden.

EU:n strategian kannalta olisi välttämätöntä, että muu maailma USA:n johdolla allekirjoittaisi sellaisia papereita, joissa valtiot sitoutuvat itse kuristamaan talouttaan päästöjä rajoittamalla. Tämä on laajemmassa mitassa epärealistinen toive, koska tällaiset paperit maksavat mahdottomasti . Ja jos valtioilla, kuten USA:lla, Kiinalla, Intialla, Venäjällä, Australialla ja Etelä-Afrikalla on yhteensä runsaat 85 prosenttia maapallon hiilivarannoista maaperässään, miten ne voisivat lopettaa tämän energialähteen hyödyntämisen tai raaka-aineiden myynnin tarvitsijoille?

Vastaavasti voi kysyä, miten suurimpien uraaniresurssien haltijat Australia, Kazakstan ja Kanada voisivat lopettaa uraanin hyödyntämisen tai myynnin, kun ydinenergian käyttö reaalimaailmassa kaikesta puheesta huolimatta kasvaa? Ydinvoima kuuluu olennaisena osana suurten kehittyvien talouksien energiavalikoimaan, tahdomme tai emme.

Nykyisten 30 ydinvoimamaan joukkoa täydentää kolme uutta tulijaa Turkin, Saudi-Arabian ja Vietnamin aloittaessa voimaloiden rakentamisen. Toimivia reaktoreita on maailmassa runsaasti yli 400. Rakenteilla on kymmeniä uusia voimaloita, enemmistö Intiassa, Kiinassa (28), Etelä-Koreassa ja Venäjällä. Ranskalaiset ovat uudistamassa ja lisäämässä voimalakantaansa ja Japani on käynnistänyt uudestaan kaksi reaktoria Fukushiman jälkeen suljetuista. Suunnittelijoiden pöydillä on kymmeniä uusia voimaloita.  Hiilivoima puolestaan kukoistaa jopa Saksan energiareformin  (Energiewende) oloissa.

Jos EU yhdessä joidenkin Yhdysvaltojen rahalaitosten kanssa pyrkii rajoittamaan ydin- tai hiilivoimaan suunnattuja investointeja, niin sijoitushaluja löytyy ainakin Venäjältä, Etelä-Koreasta ja Kiinasta, ilmeisesti myös Ranskasta ja Saksasta.

Sikäli kuin hiilivoimaa ”meikataan” arvokkailla, mutta tehottomilla hiilidioksidin talteenottojärjestelmillä, rahoituspohja edelleen laajenee.

Öljyn käyttö ja kelpoisuus

Öljyn kulutuksen kasvutrendi  ei juuri  tällä hetkellä sojota ylöspäin. Mutta enemmistö maapallon kansoista on vasta pääsemässä polttomoottorin mahdollistaman liikkumisen makuun. Myös lentäminen on kaikesta uhoamisesta huolimatta kasvussa. Kehittyneen markkinatalouden perusmekanismit eli työvoiman liikkuvuus sekä kuljetusten joustavuus ja reaaliaikaisuus ovat nekin toistaiseksi olennaisesti polttomoottorin varassa.

Öljy ei ole elintärkeää vain polttomoottoreille, vaan myös koko kemianteollisuudelle muoveineen, lannoitteineen ja lääkkeineen. Myös elintarvikkeiden tuotanto, jalostus ja jakelu ovat kovin öljyriippuvaisia.

Siksi öljyn kysynnän ei voida odottaa romahtavan. Kun maaöljy jossain vaiheessa todella alkaa vähentyä, sen rinnalle nousevat vaikeammin hyödynnettävät raaka-aineet. Niitä ovat öljyliuske ja -hiekka sekä palava kivi Itämeren eteläpuolella, Karjalan kannakselta Ranskaan saakka ulottuvalla vyöhykkeellä.

Vähitellen polttoaineen tarjontaa laajentavat myös biohajoavista materiaaleista tuotetut polttoaineet, kaasu ja alkoholi syöden tilaa elintarvikkeiden raaka-aineilta.

Synkältä kalskahtava ennuste kuuluu: Kaikki maapallon öljyvarat  tullaan käyttämään loppuun. Hiilidioksidin ihmisperäinen tuotanto ei globaalisti vähene, vaan kasvaa vielä vuosikymmeniä EU:n pyrkimyksistä piittaamatta.

Öljyn vähenemiseen sopeudutaan, mutta aikataulun sanelee vaihtoehtojen taloudellinen kannattavuus. Enemmän tai vähemmän valistunut arvio vaadittavan siirtymäkauden kestosta on 30 vuotta.

Kysynnän paine ja ilmastopakote

Esimerkiksi energian kysynnän kasvupotentiaalista sopii Intia. Siellä 500 miljoonaa ihmistä on vielä vailla sähköä. Autoistuminen on lähtenyt liikkeelle. Niin sanottujen vaihtoehtoisten energianlähteiden osuus maan koko energiantuotannosta on prosentin luokkaa. Tilanne ei tässä suhteessa kysynnän rakenteen vuoksi lähivuosikymmeninä olennaisesti muutu.

Vuoteen 2050 mennessä Intia ohittaa väestön määrässä Kiinan. Joidenkin arvioiden mukaan Intian väkiluku on tuolloin 1,7 miljardia ja Kiinan 1,4 miljardia. Mutta myös muualla teollistuminen etenee ja väestön energiatarpeet pitää tyydyttää.

Näin tapahtuu Venäjällä, Kaukoidän väkirikkaissa maissa ja Etelä-Amerikassa. Eikä kiinalaistuva Afrikkakaan jää paikoilleen polkemaan. Kaikkialla tavoitellaan kehittyneiden läntisten maiden infrastruktuuria ja elintasoa. Tavoite edellyttää energian käytön voimakasta lisäämistä.

Siksi EU:n kallista vaihtoehtoa tarjoava energiasyötti ei ilman massiivista rahoitusapua houkuttele. Unionin ilmastopelotteen varaan rakennettu pakote leikkauksineen ja päästökauppoineen perustuukin virheelliseen arvioon globaalin kehityksen liikevoimista.

EU:n syötti niellään laajemmin vain siinä tapauksessa, että bisnesmaailma voi sitä hyödyntää ja leikkaustoimille, päästökaupalle ja kannattamattomille uusinvestoinneille tukiaisineen löytyy rahoittaja. Yleensä rahat ojentaa kansan karttuisa käsi, jonka uusiintuva energia kuoritaan työntekijän selkänahasta.

Strategian takapirut

EU:n ilmasto- ja energiapoliittinen strategia nojaa keskeisesti Saksan liittohallituksen tueksi ilmasto- ja energiakysymyksissä perustetun neuvoston WBGU:n suosituksiin. Tämän elimen (Wissenschaftlicher Beirat der Bundesregierung  Globale  Umweltveränderungen) ja Potsdamin PIK-instituutin hengen tuotosta on ilmaston lämpenemisen ylärajaksi EU:n ilmastopolitiikassa asetettu kahden Celsius-asteen haamuraja.

Samainen neuvosto on PIK-instituutin tuella julkaissut useita perusteellisia raportteja ja selvityksiä, joiden sisältö suoraan tai välillisesti liittyy fossiilisten polttoaineitten syrjäyttämiseen, ns. kestävään kehitykseen ja uuteen, ekologistisesti hahmoteltuun globaaliin tulevaisuuteen ja yhteiskuntamalliin. Laajan tätä koskevan työn englanninkielinen lyhennelmä ja täydellinen esitys havainnemateriaaleineen löytyvät täältä. Kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kyseisen elimen kuten myös PIK-instituutin avainhenkilöillä on kiinteä yhteys USA:ssa 80-luvun lopussa muodostuneeseen, alan tunnetuimpaan tutkijayhteisöön. Sen keskeinen henkilö oli astrofyysikko ja klimatologi James Hansen. Hansen tunnetaan suurten otsikoiden ja toinen toistaan hälyttävämpien katastrofiennusteiden isänä. Ryhmän ajatusten tunnetuin lobbari on Albert Gore. Hänen toimensa eivät esittelyä kaipaa, analyyttistä tutkimusta kylläkin.

EU:n energiauhkapelin kannalta olisi olennaisen tärkeätä, että USA presidentin johdolla suostuisi sitoviin päästöleikkauksia tukeviin sopimuksiin. Tähän on mahdollisuuksia sen vuoksi, että osa maan talouselämästä näkee energiasektorin uudistamisessa talouden uuden kasvun siemeniä.

Toisaalta myös USA:ssa on eri puolensa. Maassa on omaakin öljyä, mutta etenkin sen liuskekaasu, uraani- ja hiilivarat ovat sitä luokkaa, että niihin perustuva energiatalous on jatkossakin houkutteleva vaihtoehto. Biopolttoaineen tuotanto on USA:ssa voimakkaassa kasvussa ja sen raaka-aineperusta laajenee viljasta jätemateriaaleihin.

Kriisin tekijät, kokijat ja maksajat

Läntiselle taloudelle voidaan antaa EU:n ilmasto- ja energiapolitiikan avulla vetoapua, mutta vain, jos maksajia riittää. Juuri tämä on hintojen spekulatiivisen nousun johdosta muuttumassa kyseenalaiseksi. ”Puhdas” ja uusiintuvaksi väitetty tekniikka on kallista. Samalla on nähty, miten korkeimpana hyveenä saarnattu biopolttoaine on osoittautunut uudeksi, inhimillisistä seurauksista piittaamattoman rahanteon välineeksi. Meillä kotona sen, kuten myös tuulivoiman tukeminen ovat korvanneet perinteisen siltarumpupolitiikan. Poliittisesti korrektia ei ole muistuttaa, että kaikkien ilmastotoimien maksaja on viime kädessä tavallinen energiaa ja julkisia palveluita käyttävä veronmaksaja.

Kun ilmasto ennustajaeukkojen ja -ukkojen kiusaksi valistaa lämmön sijasta maailmalle kylmempiä kasvojaan, on ajauduttu erikoiseen pattitilanteeseen. Sen purkamiseen poliitikoilta näyttää puuttuvan näkemys, keinot ja tahto. Mitä oikeastaan kuuluu ilmastolle, jonka lämpenemisen laskettiin hidastuvan peräti 0,05 asteella Kioton sopimusten täysimääräisen saavuttamisen avulla? Lämpeneminen on tosin hidastunut, koska sitä ei ole tapahtunut 2000-luvulla lainkaan.

Mutta miksi näin on, sitä eivät klimatologian kirkkaimmat tähdetkään osaa selittää. Kysymyksiä riittää, vastauksia on niukemmin.

Jälkikirjoitus 15.1.2016

Artikkeli on julkaistu myös Vastavalkeassa.

Koska on odotettavissa ehkä vilkastakin keskustelua, kannattaa piipahtaa katsomassa.